sunnuntai 20. lokakuuta 2013

When I'm fat

... I stop being fat and be awesome (and fit) instead. True story.
Siinähän se blogin idea kärjistettynä onkin. Vuosi sitten laihdutin kahdeksan kiloa superdieetillä, osa on tullut takaisin ja nyt on aika jatkaa taistelua.
Täytän ensi viikolla 35, olen äiti, vaimo, työntekijä ja opiskelija. Siinähän sitä tekemistä. Yhdistetään siihen 1-4 salitreeniä ja koiran lenkitykset niin kiirettä pitää. Muut harrastukset on Netflixin vahtaaminen, käsityöt ja lukeminen. Tärkeintä on perhe ja treenit. Inhoan sisustamista, liian trendikkäitä asioita ja huomion kerjäämistä etenkin vähättelemällä. Kunhan saan treenit taas rullaamaan, niin lesoilen sitten oikein  urakalla, että sitten tiedätte. Fanitan lihastohtori Hulmia ja Timo Haikaraista.
 Edellisen blogin poistin turruttuani fitness-huumaan. Turtuminen on näkynyt huonoissa ruokavalinnoissa (excuse me, onko ässämixit ruokaa?) ja siinä, että tällä viikolla en tehnyt yhtään ainoata treeniä. Salihommatkin on melkein jo liian trendikkäitä mun makuun. Koiran olen lenkittänyt, mikä sekin on melkein treeniä. Onko kukaan tavannut vastahakoista rottweileria?
Nimittäin tässä tulee rotikan lenkitys vaihe vaiheelta:
1. Koira teputtaa ja näyttää innokkaalta lenkille lähtijältä.
2. Vaihda lenkkivarusteet. Koira näyttää edelleen innokkaalta.
3. Hae talutin.
4. Jahtaa hetki koiraa ja saarra se sohvannurkkaan, missä koira tuijottaa epätoivoisena: Ei kai hullu emäntä pihalle halua?
5. Raahaa vastahakoista koiraa pitkin mäkiä ja mantuja
6. Kerää ison koiran naurettavan pienet pipanat pussiin. Pusseja kuluu vähintään neljä, koska pipanaläjät pitää tehdä viiden metrin välein toisistaan.
7. Tule kotiin ja irrota talutin
8. Koira juoksee hätääntyneenä takaisin sohvalle turvaan ja teeskentelee loppupäivän kuollutta, että emäntä ei vahingossakaan toistaisi tätä kauheata episodia.
Joskus sitä vaan on vähän väsynyt tämän toimenpiteen jälkeen :P

Tänään kohtasin sellaisen ajatusmaailman, jota haluan omalta kohdaltani välttää ja muiden kohdalla vähän ravistella. Menin toteamaan eräässä yhdeydessä, että en ymmärrä sitä, että diabeteksen hoidossa on siirrytty siihen, että ei ole väliä mitä syö, koska insuliiniahan voi aina pistää lisää. Sain kommentista aika paljon kuraa niskaan, kyllä diabeetikon pitää saada syödä mättöä ja on väärin, että muut saisivat syödä ja diabeetikot ei. Ei vaan pysty ymmärtämään.Tai siis kohtuus kaikessa, mutta tuntuu kuin herkuttelusta olisi tullut nykypäivänä elinehto. Ei se ole mitään elämää, jos ei saa vetäistä karkkipussia, pitsaa ja pullaa joka päivä. Itsekin sokeririippuvaisena taistelen tästä ajatusmallista eroon. Miksi pitää hoitaa sairautta, mutta ei terveyttä? Jos niska-hartiaseutusi on jumissa niin paljon, että päätä särkee jatkuvasti, kumpi on viisaampaa, hoitaa päänsärky vai jumi? Tästä syystä perustin uuden blogin. Hoen itselleni fitness-mantroja niin kauan, että muista, että voin mieluummin hyvin alunperikin kuin hankin itselleni reseptillä hyvää oloa.

Be awesome!!!

4 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritetäänpä uudestaan. :D

      Tuohon diabetesasiaan - sanopa muuta. Joskus on raskasta olla oikeassa.

      Mielenkiintoinen aloitus, itse pyrin parhaillaan innostumaan salitreenistä ihan kunnolla. Että vinkkejä ja lesoilua vain kehiin, täällä kaivataan niitä!

      - Mai
      ilonpaiva.blogspot.com

      Poista
    2. Moikka Mai!
      Itsekin huomaan, miten liiallinen hiilarimäärä vaikuttaa olotilaan, varsinkin jos hiilarit on huonolaatuisia. Voisin kuvitella, että se olotila ei ole sen parempi ihmisellä, jonka keho ei enää toimi suunnitellusti. Joskus toivoisin, että voisin kääntää vuosia takaperin nuoruuteen, jolloin en ollut sokeririippuvainen ja sanoa itselleni, että pysy tästä paskasta erossa, se ei mitään hyvää sinulle koskaan tuo.
      Iloa ja tsemppiä salipuuhiin, itselleni se on se juttu, joka on vuosikaudet pysynyt matkassa mukana, välillä enemmän, välillä vähemmän. Jotenkin siihen treenipainojen nousemiseen jää koukkuun. Muista treenata kovaa, mutta fiksusti! Lähdenkin tästä käymään sinun blogissa.

      Poista

  2. Hiilarit todellakin vaikuttavat oloon. Tämän olen oppinut kantapään kautta - olen ollut jostain syystä kasvissyöjä n. 5-vuotiaasta asti, eikä kukaan perheessäni (saati minä itse) tajunnut, että minunkin pitäisi saada proteiinia jostain.

    Se sokeririippuvuus, jossa vietin esim. teinivuoteni, oli rehellisesti aivan järkyttävä. En tietenkään muutenkaan tarkkaillut ruokani terveellisyyttä mitenkään, ja olo ei oikeasti ollut noina vuosina fyysisesti hyvä juuri koskaan. Se valistumisen hetki oli myös uskomaton, kun lopulta aloin syödä vaikka purkin rahkaa päivässä - KOKO AJAN EI TEHNYT MIELI KARKKIA. :D

    VastaaPoista

Piristä päivääni kommentoimalla!